Kurssin jälkeen
Kuluneella viikolla päättyi jälleen yksi vaikeat kokemukset voimavaraksi ryhmä. Kuuden tapaamisen aikana en ehdi oppia osallistujien nimiä enkä kuulla heidän tarinaansa. Silti kurssin päättyminen tuntuu haikealta. Kun valtaosa kurssille osallistuvista käy kaikilla tapaamisilla, osallistuu aktiivisesti kyselemällä ja kommentoimalla ja osa raottaa hieman omaa elämäänkin, tulee tunne siitä, että kurssi on tärkeä. On ilo puhua yleisölle, joka kirjoittaa innolla muistiinpanoja, jotka katsovat sinua koko ajan ja kuuntelevat herkeämättä. Kun kurssi päättyy, osa puhuu avoimesti haikeuden tunteesta ja useat pyytävät jatkoa tai edes muutamaa lisätapaamista.
Luennoissa annan itseni, persoonani ja tarinani muille ja toivon, että se antaa muille voimaa ja turvaa, tietoa ja ymmärrystä ja ennen kaikkea TOIVOA. Oman tarinan kertomisessa on aina riskinsä. Tunnen kokemusasiantuntijoita, jotka saavat ikävääkin palautetta ja heitä kritisoidaan. Olen ollut onnekas. En ole vielä koskaan saanut ikävää palautetta. Minulta kyllä usein kysytään, miten uskallan puhua niin avoimesti omista kokemuksistani. Siihen on kaksi vastausta 1) En puhu kaikkea vaan rajaan hyvin paljon tarinaani itseäni ja muita suojellakseni. Mutta rajasin tai en, minulla on oikeus puhua kokemuksistani. Ne ovat minun. 2) Avoimuus auttaa sekä minua että muita. Minun ei tarvitse hävetä eikä salailla enää. Häpeä ja salailu sairastuttaa, avoimuus eheyttää. Palautteen mukaan oma tarinani on juuri se, joka tuo toivoa, johon samaistutaan ja josta saadaan voimaa.
Toivon vilpittömästi onnea ja iloa kaikkien kurssilaisten elämän. Toivottavasti tapaamme taas joskus!